Olen käynyt täällä ennenkin. Ensimmäisestä käynnistä on kohta kaksi vuotta ja viimeisestä siitäkin 10 kuukautta. Ystäväni Darrenin maatila pohjoisessa Uuden Etelä-Walesin osavaltiossa, reippaat sata kilometriä Brisbanesta etelään.

Kaksi vuotta sitten olin liikkeellä polkupyörällä. Nytkin pyörä on mukana, mutta mitään pidempiä reissuja en ole sillä tehnyt enkä ehkä teekään. Kiitos Eeviksen, joka säilytti pyörää minulle Brisbanessa ja toi sen minulle juna-asemalle saavuttuani lentoteitse Perthistä 21. kesäkuuta. Alun perin tarkoitukseni oli pyöräillä Brisbanesta tai Kultarannikolta tänne saakka, mutta koska Darrenilla oli asioita Brisbaneen, sain häneltä autokyydin. Koko 35 kilon tavarakuormaani en olisi millään saanutkaan tuotua pyörällä, joten tavarat olisi pitänyt joka tapauksessa lähettää jollain konstilla tänne. Ja täällä minulla oli lisää tavaraa odottamassa, lokakuussa Brisbaneen  jättämäni, jotka Darren oli hakenut tänne tammikuussa, ja jotka hänen oli määrä lähettää rahtina Perthiin. Onneksi ei lähettänyt, sillä Perthiin en enää halunnut jäädä. Se paikka vain ei toiminut minun kohdallani, ei ainakaan se talo jossa asuin, ja ne ihmiset joiden kanssa olin tekemisissä. Totta puhuen menivät sukset ristiin sen verran, että minun toivottiin lähtevän ennen suunniteltua heinäkuun loppua. Pethin jälkeen Brisbane tuntui hyvin tutulta ja kotoisalta, samoin tämä Lismoren-Kyoglen seutu. Oikein muita varteenotettavia paikkoja ei sitten Australiassa taida ollakaan: Sydney ja Melbourne sekä Adelaide ovat liian kylmiä ja ehkä suuriakin, Darwin pohjoisessa on liian kallis ja syrjäinen, vaikka onkin hyvin lähellä Indonesiaa eikä kovin kaukana muistakaan Kaakkois-Aasian maista.

Ensimmäistä kertaa olen tällä sydäntalvena. Sen tiesin, että talvi on täällä kylmä, kylmempi kuin Perthissä ja Brisbanessa, eikä tässä talossa ole lainkaan lämpöeristystä, ei edes katossa, vain pelkkä kattopelti ja sen reunoilla isot raot. On metallinen uuni, jossa poltetaan puita, mutta lämpö karkaa saman tien harakoille tai ainakin lämmittää kattopeltejä sisältä päin. Iltaisin on kömmittävä makuupussissa monien peittojen alle, jotta pysyisi lämpimänä. Tietokonettakaan ei voi iltaisin käyttää, sillä sormet uhkaavat jäätyä. Swannin kanssa kuitenkin yritetään puhua joka päivä, joko aamulla tai sitten alkuillasta. 

 Hyvin tulee uni kuitenkin näissä rauhallisissa maisemissa. Ja kylmän takia on pakko nukkua melkein auringon nousuun saakka.  Lähimpään kaupunkiin on kolmisenkymmentä kilometriä ja lähimpään Bikra-joogastudioon liki sata. Ei ole tullut käytyä joogassa eikä kuntosalilla aikoihin. Sen sijaan syötyä on tullut sitäkin enemmän. Kylmä pistää syömään vähän ylimääräistä silloinkin kun ei ole nälkä.

Pihalla kasvoi suuria nokkospuskia. Niistä kävin leikkaamassa nuoria versoja nokkoskeittoon ja -ohukaisiin.

 Ruokailua on harrastettu myös muiden ihmisten seurassa. Ollaan ajettu tuo 30 - 100 kilometrin matka paikallisten kasvissyöjien tapaamisiin Kyogleen, Lismoreen ja jopa Byron Bayhin.

 Kaksikymmentä tuhatta lehmää on tämän vegaanisen ravintolan nimi Lismoressa. Minä söin molemmilla kerroilla siellä käydessäni pitsaa, joka oli erittäin hyvää. Pinnalla oli yrttejä ja siemenjuustoa.

Tapasin myös muutamia indonesialaisia tai maata hyvin tuntevia. Perhistä lähtiessähän minun täytyi jättää myös indonesian kielen kurssit kesken.

 Lismoressa kävimme aamutorilla ja söimme masala dosa -annokset.

Sitten eräänä viikonloppuna meitä oli liki 30 maatilalla. Joukossa oli sekä vanhoja että uusia tuttuja.

Polttopuita piti tehdä ihan urakalla, että pysyisi lämpimänä.

Eräänä lauantaina kävimme myös katsomassa erään kyläläisen rakentamaa jurtta-tyylistä ekotaloa. Talo on kukkulalla, jolta aukeavat mahtavat maisemat.

Yksi kesken jääneistä projekteistamme oli korsusaunan kaivaminen joen törmälle.

 *  *  *  *  

Julkaisen tämän kirjoituksen vähän myöhässä kun olen jo kaukana noista seuduista, takaisin tropiikissa. Oli todella antoisa kuusiviikkoinen. Tuli tavattua monia viime vuotisista ystävistä Brisbanen tienoilla. Jos Australiaan palaan, niin ehdottomasti takaisin Brisbanen seudulle.

Hapatusta

n ilman lämpötila pyörii 25 asteen tietämillä ja kosteusprosenttikin on hyvin alhainen, onnistuu maitohappokäyttäminen erittäin hyvin. Ja sehän on minulle joka vuosi suurta hupia.

Kuvan hapankurkut näyttävät vähän liian keltaiselta. Luonnossa ne ovat vihreämpiä ja maistuvat likipitäen sille mille pitääkin, sanotaan nyt vaikka, että hyvin lähelle Myrttisen valkosipulikurkkuja.  Vieressä on samalla menetelmällä valmistettuja punajuuria sekä hapanleipää, joka on hyvin pitkälle ruisleivän makuista, vaikkei siinä ole käytetty ruista lainkaan.

Vihreät lehdet taustalla ovat selleriä, jota käyn napsimassa ruuaksi kerran-pari päivässä. Nuoret versot maistuvat paremmille kuin kaupasta ostetut kypsänikäiset varret.

Hapanleipätaikinan olen tehnyt niin, että ensin idätän ja hapatan venhänjyviä, jauhan ne ja lisään vettä joukkoon. Jauhoiksi lisään kik-hernejauhoa (gram) sekä riisi- ja maissijauhoja.  Riisijauhot jauhan itse punaruskeasta tai tummasta riisistä, jolloin leivästä myös tulee tummaa.  Leivän vihertävä tai kellertävä väri on osittain kameran aikaan samaa, mutta saattaa johtua myös mausteena käytetystä kurkkumasta. Sitä meillä kasvaa omalla pihalla inkiväärien vieressä.

Sadonkorjuuta

Tässä ensimmäinen soijapapusatomme. Kylvimme liotettuja soijapapuja aidan vierelle ihan kokeeksi. Suurimman osan niistä nokkivat kanat piloille, mutta muutama kasvi kerkisi tuottamaan satoa parin-kolmen kuukauden kuluttua kylvämisestä. Pavut sitten korjataan nuorina ja vihreinä, kiehautetaan suolavedessä ja syödään. Tällä erää niitä ei tosin tullut kuin pari suullista, mutta ensi vuonna yritetään uudestaan.

Ja jälleen keltaista ruokaa. Kurkkujen lisäksi kellertäväksi ovat värjäytyneet nämä kurkun sukulaisen karvaskurkun (Momordica charantia) hedelmät. Tässä tietoa kasvista englanniksi (linkki avautuu uuteen ikkunaan). Karvas maku muuten ei minua häiritse, vaan se sopii aika hyvin  noiden happamien kanssa. Ja muutenkin minun suosikkimakuni ovat kitkeriä happamia ja väkeviä!

Maisemointia

Viime kuussa ostettiin naapurin pihakirppikseltä iso kasa hieman viallisia betoniharkkoja. Niistä sitten alettiin tekemään kasvimaan reunuksia niin, ettei sadekausi veisi kaikkea multaa mennessään. Kukkapenkkejä emme ollenkaan kaiva vaan rakennamme ne ruohikon päälle sellaisenaan. Aluksi vain levitetään paksu kerros sanomalehteä tai pahvia niin, etteivät rikkaruohot pääse kasvamaan läpi. Niiden päälle sitten levitetään kompostia sekä oksia ja risuja sun muuta puutarhajätettä. Seuraava kerros onkin sitten multaa, johon kasvit kylvetään tai istutetaan. Pinnalle levitetään haketta, jottei multa pääsisi kuivumaan ja kuumenemaan liikaa auringossa.

Harkkojen lisäksi olen rakennellut hiekkasäkeillä, tarkemmin sanoen säkeillä, jotka on täytetty hiekan ja saven seoksella. Tällaiset säkit asettuvat hyvin pinoiksi eivätkä kaadu niin helpolla. Niistä saa aikaan muuria ilman raskaita työkaluja tai muurarin taitoja. Tekniikan olen oppinut vastikään ja teen sillä aluksi kokeiluja.

Ideana on siis kierrättää vanhat lannoite- ja kananruokasäkit, jotka on valmistettu luonnossa hajoavasta muovista. Säkit täytetään maa-aineksella ja pinotaan päällekkäin. Sen jälkeen niitä tampataan kasaan ja pinta voidaan käsitellä joko ihan savella tai sitten jopa maalilla tai kanaverkolla, savella ja betonilla. Ajan myötä säkit lahoavat ja katoavat jättäen jäljelle tiilimäiseksi kovettuneen saven. Sen pitäisi sitten kestää jopa rankkasateet. Toivottavasti näin käy tai muuten saamme ensi helmikuussa ihailla mutavellivirtoja takapihalta  etupihan kautta alas kadulle.

Taka-aidn edustalle kohoaa muuri istutusten suojaksi.  Tällä paikalla kasvoi pari kuukautta sitten passionhedelmiä. Ne kuitenkin vanhenivat, enkä enää uusinut niitä vaan poistin niin, että auringon valo pääsee paremmin paikalle hyödyntämään sinne istuttamiani pensaita. Ajatuksena on tietysti saada puut ja pensaat kasvamaan nopeasti ja tarjoamaan näkösuojaa naapurilta.

Savimuurin ja lauta-aidan väliille siis istuttelen pensaita, kuten aiemminkin olen kertonut. Viime aikoina olen etsinyt erityisesti syötäviä kasveja. Katukin lisäksi on löytynyt marjoja tuottavia kuiten Syzygium luehmannii, joka on täkäläinen luonnonvarainen pensas. Se tuottaa marjoja, joista voi tehdä ainakin hilloa.

Sen sijaan tämän murraijan, jota meillä kasvaa useita pensiata, marjat eivät ole syötäviä, vaikka ovatkin houkuttelevan näköisiä.

Myös erilaisia kirsikan sukuisia pensaita on löytynyt. Jaboticaba (Myrciaria cauliflora) on hankittavien listalla. Se on puu, jonka hedelmät maistuvat mustaherukalle. Grumichama (Eugenia brasiliensis) taas on puu, jonka hedelmissä on kuulemma mustikkainen vivahde. Tosin etsintä on vielä kesken. Pitäisi löytää suht nopeasti kasvavia ja runsaahkosatoisia kasveja, niin että niistä riittäisi melko tasaisesti satoa ruokapöytään. Permakulttuuri on aihe, jota olen viime aikoina tutkiskellut ja suunnitellut.  Sen alan harrastusta löytyy jopa paikkakunnaltamme ja lähiseudulta.

Heinäkuun puolivälissä käytiin paikallisilla markkinoilla ja "maatalaousnäyttelyssä". Sellainen tapahtuma, englanniksi Cairns show, järjestetään kerran vuodessa. Hassujen vihannesten ja stressaantuneiden kotieläinten lisäksi näytillä oli käsitöitä ja  muuta kaupunkilaisten taidetta. Helppoheikkejä, ongintaa ja tivoli oli tietysti myös. Illan pimetessä me istuimme maailmanpyörässä katselemassa ilotulistusta.

Muuten aika onkin mennyt kotona ja puutarhassa kuten aina ennenkin. Muutaman kerran olemme käyneet ystävien luona kylässä. Joogan kautta olemme saaneet muutamia uusia mukavia ystäviä. Suhteellisen terveinäkin ollaan oltu, mitä nyt minä sairastin puoli päivää korkeaa kuumetta, mutta se häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, joko itsestään tai sitten nauttimani kiinalaisen yrttiteen ansiosta.

Ja tässä vielä kuva yhdeltä aidan vierustalta. Tuokin penger saa kohta tuekseen savisäkkejä.

< Kesäkuu | Koko heinäkuu | Elokuu >