Päätin sittenkin jakaa toukokuun kirjoitukset kahteen osaan.  Eli tuota vanhempaa osaa en enää muokkaa, vaan tätä B-osaa kuun loppuun saakka, eli siihen saakka teksti ja kuvat voivat vielä vaihtua.

Suomessa toukokuun toisena viikonloppuna  taisivat kaikki äidit jäädä muiden tapahtumien varjoon, mm. Eurovision laulukilpailujen, jotka pidettiin Helsingissä.  Euroviisut ovat kyllä täälläkin iso tapaus. Niitä ei nyt ihan suorana lähetyksenä lähetetä, aikaerosta johtuen, vaan seuraavana päivänä illalla parhaaseen katseluaikaan.  Lauantaina se kuitenkin alkoi, ohjelma  SBS-nimisellä valtion tukemalla monikulttuurikanavalla. Ensin puoli kahdeksalta näytettiin tunnin mittainen dokumentti nimeltään "Suomi - 0 pistettä".  Siinä kerottiin Suomen euroviisuhistoriasta ja hieman myös tämän vuoden kilpailun valmisteluista. Eipä siinä unohdettu 80-luvun interviisujakaan.  Minusta ihan mukava alkupala. Ei yhtään hävettänyt Suomen puolesta niin kuin ei hävettänyt viime vuonnakaan Lordin takia. Ei minulla liity asiaan kuitenkaan mitään niin suuria tunteita.

Minä katsoin ohjelmaa vain puolella silmällä muuta touhutessani, mutta levylle toki otin sen samoin kuin  viikonlopun muunkin eurovisio-ohjelman. Ehkä se tulee katsottua joskus tarkemmin. Semifinaali  lähetettiin heti tuon nollapisteohjelman jälkeen puoli yhdeksästä eteen päin. Se oli  Englannin BBC:n tuottama lähetys, jossa saimme kuulla brittikommentattoreita.  Minä edelleenkin katselin ja kuuntelin puolittain samalla jatkaen suurta urakkaani eli toimistohuoneen siivousta ja sen ainakin väliaikaista siirtämistä isoon makuuhuoneeseen (joka nyt on kissojen huoneena). Meille kun on ensi viikolla tulossa Singaporesta vieraita, niin pitää hieman järjestellä.  Ja muutenkin tekee mieli hakea sitä parasta järjestystä talossa.

Nyt me muutamme takaisin isoon makuuhuoneeseen, jonka ikkunasta kissat kulkevat sisään ja ulos. Näin kissat eivät häiritse vieraita. Uuteen makuuhuoneeseemme siirrän välaikaisesti myös toisen tietokoneeni. Toinen jää nykyiseen toimistohuoneeseen. Sieltä siirtelen pois tavaraa ja huonekaluja sen verran, että sinne mahtuu nukkumaan yksi tai kaksi ihmistä. Kolmas huone, meidän nykyinen makuuhuoneemme, alun perin kait lastenhuone, jonka ikkuna antaa takapihalle, jää sitten varsinaiseksi vierashuoneeksi.



Sinänsä aiheeseen liittymätön kuva: kanojamme vuodelta 2004.

Niin, euroviisuista, niitä tosiaan seurataan, ja esityksiä arvoidaan. Mitään Suomi-hurmiota ei kuitenkaan meidän talossa tapaa. Viime vuonna oli iloinen Lordin voitosta, koska pidin ideasta lähettää jotain tuollaista massasta poikkeavaa, ja lisäksi pidän vielä Lordin musiikistakin. Tämän vuotisesta Hanna Pakarisesta enkä hänen edustuslaulunsa tyylistä en pitänyt, eikä siellä näyttänyt muutakaan minua erityisesti miellyttävää olevan.  Vain laimea toive minulla oli siitä, että joku pieni Itä-Euroopan maa voittaisi, Makedonia tai Slovenia, joita katselin suuremmalla mielenkiinnolla kuin muita. Olihan se mukavaa värikästä viihdettä ja eksotiikkaa Euroopasta, Nancylle myös jotain uutta Suomesta. Hyvin tehtyjä hauskoja videonpätkiä laulujen välillä. Tuli niiden inspiroimina keskusteltua jonkin verran Suomesta. Myös Suomessa käynti oli jälleen esillä, samoin kuin se oli sunnuntain äitienpäiväpuhelunkin aikana. Minä kerroin jälleen mielipiteeni, että se olisi liian kallis  ja raskas reissu ja, että  Suomessa on liian kylmä.  No, olisihan se mukavaa, mutta ei kuitenkaan vielä.




Krokotiilikuiskaaja ja muut naapurit

Täytyypä tässä välillä juoruilla muistakin kuin itsestä ja omasta perheestä, naapureista tietysti. Meillähän ovat naapurit ihan liian lähellä: etutarassilta vain kymmenen metrin päässä, ehkä allekin, on Maryn talon terassi, jolta keskustelu kuuluu meille ilman pinnistelyjä. Toisella puolella asuu Tom vaimoineen. He ovat varsin hiljaista porukkaa: oleskelevat enimmäkseen sisällä ja tuottavat ulos päin vain ilmastointilaitteen hurinaa. Joskus kuulee kun emäntä avaa ikkunan ja komentaa naapuruston koiria olemaan hiljaa "shut up Sumi!", ihan nimeltä usein.  Mutta pahinta on se tupakalla höystetty paskan haju, joka hiipii pihallemme aamulla ennen seitsemää. Niiden vessan ikkuna kun on minun puutarhavajani läheisyydessä, eikä siellä voi tuohon aikaan oleskella. No, totta puhuen ei tuota ole tapahtunut kuin pari kertaa. Eikä siinä kauheinta ole tietystikään se haju vaan se, että ollaan puolittain vasten tahtoamme ajauduttu asumaan ympäristöön, joka ei ole ihan unelmamme.  Naapuritalon isäntä Tom on innokas veneilijä ja kalastaja. Hän tekee monen päivän retkiä jonnekin veneellään, mutta vaimo pysyy kotona ilmastoiduissa sisätiloissa.

Takaisin toisen puolen naapuriin, Maryyn. Hänen luonaan alkoi joskus viime vuoden marraskuussa majailemaan mies. Mary selitti, että tämä on vuokralainen. Marylla kun on iso talo, mutta vain hän ja kaksi koiraa asustivat siinä ennen miehen tuloa.  Tämä vuokralainen istuskeli usein pihalla tupakalla musiikkia kuunnellen ja  olutta naukkaillen.  Paria päivää ennen viime vuodenvaihdetta sieltä kuului juhlinnan ääniä koko illan. Niistä huolimatta sain nukutuksi. Sitten kahden jälkeen alkoi kuulua enemmän: kuinka joku pani musiikin täysille ja toinen sitten hiljaiselle, sitten taas täysille, taas hiljaiselle. Sitä jatkui epäsäännöllisesti parin tunnin ajan. Kävin välillä vilkuttamassa terassin valoja ja yritin huutaa aidan yli, mutta ilman tulosta. Päätin odottaa aamuun ja esittää vastatervehdyksen heti kahdeksan jälkeen kun se oli kaupungin järjestyssääntöjen mukaan sallittua (itse asiassa lauantaina hiljaisuus päättyi jo seitsemältä, sunnuntaina vasta kahdeksalta). Kannoin smirgelin autokatokseen, joka on lähinnä heidän taloaan, ja aloin teroittamaan lapioita. Teroitin muutaman minuutin ja sitten pidin tauon kunnes taas teroitin.  Ei tarvinnut kauaa teroittaa kun kuulin naapurin heränneen. Kohta se paukautti auton oven kiinni ja lähti tiehensä. Jälkeen päin harmitti, etten vielä kutsunut poliiseja perään. Humalassa se kuitenkin vielä oli.  Jatkoin suunnitellut työt loppuun ja imuroin vesi-imurilla autokatoksen betonilattian ja terassin laatat. Myönnän:  ei ehkä fiksuin tapa ratkaista konflikteja, mutta ilmeisesti tehosi. Ainakin minulla oli parempi olo. Siinä kun oli vähän maksua siitäkin, että Mary oli kieltäytynyt maksamasta osuuttaan   aidan rakentamisesta.  Jäin odottelemaan seuraavaa kertaa, sillä varsin meluisa ruohonleikkuri oli jäänyt  esittelemättä.



Jälkeen päin otin ja lisäsin tämän kuvan tähän väliin pehmentämään hieman epämiellyttävää asiaa.  Meidän talo löytyy vasemmasta alanurkasta: ensimmäisen kaksoispisteen (16:51) kohdalta suoraan ylös toiselle kadulle. Vasemman puoleisen naapurin talon edessä näkyy valkoinen täplä eli hänen autonsa ja veneensä. Siitä oikealle tulee meidän pikku talo, ja meistä oikealle on paljon isompi Maryn talo.  Siitä sitten yläviistoon oikealle on tuo iso paljas alue ylhäällä vuorella. Sieltä olen ottanut näissä  toukokuun kirjoituksissa näkyvät maisemakuvat.

Sitä seuraavaa kertaa ei sitten tullut. Sen sijaan anteeksipyyntö tuli liki neljä kuukautta myöhemmin. Nancy tapasi jälleen kerran Maryn kadulla koiria ulkoiluttaessaan.  Mary kertoi vuokralaisensa kärsineen henkilökohtaisista ongelmista, mutta nyt olivat ongelmat poissa ja juominenkin loppunut.  Miehen auto oli kadonnut pihalta. Oli kuulemma kortti kuivumassa pidemmän aikaa, joten auto oli annettu lainaan jollekin kaverille.    Parin viikon kuluttua mies jo kulkikin Maryn käsikynkässä ja häntä esiteltiin naapureille.  Minutkin tämä Brian pysäytti eräs lauantaiaamu lenkiltä tullessani.  Hän kertoi kuulleensa, että työskentelen tietokoneiden kanssa ja pyysi apua. Hän kertoi työskentelevänsä krokotiilien parissa ja perustavansa korkotiiliaiheiset veppisivut ja haluavansa nyt tietää, miten se tehdään. Varsin vastahakoisesti lupauduin antamaan muutaman aloituspisteen. Ne lähetinkin hänen sähköpostiinsa: eli linkkejä googleen ja muille ilmaisia sivuja tarjoaville.  Olin jo sanonut, että nettiyhteyttä ja laitteistoja koskevissa kysymyksissä en voi auttaa.  Vastauksena tuli kiitosten lisäksi pitkä selittely siitä, miten hän on tavannut joskus 1970-luvulla Bob Irwinin ja saanut tältä krokotiilejä koskevia tietoja, ja  miten hän  nyt Bobin pojan Steve Irwinin kuoleman jälkeen haluaa jatkaa Steven työtä.  Irwinin yritystä pyörittävät ovat kuitenkin kääntyneet häntä vastaan, koska ovat päättäneet, että tytär Bindistä tulee Steven seuraaja, eikä kilpailijoita sallita.  Mitään tarkempia suunnitelmia sivustonsa suhteen ei miehellä ollut muuta kuin oma tittelinsä krokotiilikuiskaaja  sekä yrityksensä nimi.

Päätin olla vastaamatta viestiin, koska en halunnut sotkeutua asiaan tämän enempää enkä hieroa sen enempää tuttavuutta tämän naapurin kanssa.  Parin päivän kuluttua tuli uusi viesti, jossa meitä pyydettiin kylään grillaamaan.  Muutaman kerran  aidan yli ilmestyi pää, joka jatkoi noita samoja juttuja ja yritti kysellä tietokoneista.  Kerroin, etten voi tämän enempää auttaa ja kieltäydyin myös illalliskutsusta.  Sitä ennen olimme pohdiskelleet asiaa Nancyn kanssa. Tulin siihen tulokseen, että en halua naapuristani ystävää tai tuettavaa, vaikka ajatuksena sellainen olisikin hyvin kaunis. En myöskään halua, että naapurit puhelevat kanssani aidan yli tai läpi.  Enkä oikeastaan kaipaa elämääni lisää ystäviä, tuttavia tai muita sosiaalisia kontakteja. Ei meillä kummallakaan, eikä molemmilla erikseenkään, ole täällä ystäviä ja tuttavia juurikaan: työkaverit vain lähinnä, mutta emme me paljoa muuta kaipaakaan. Vapaa-aika menee enimmäkseen keskenämme ja eläinten kanssa - ja netissä  myös,  minulla vähän liikaakin.


Tässä 25.5.2007 otettu kuva Meidän naapurustosta. Meidän talo on  siis tuon sinisen auton ja aidan takana, kattoa näkyy vähän. Maryn talo on siitä oikealle. Kattoa näkyy puiden takaa.  Meistä vasemmalle näkyy Tomin vene.

Ei ole korokotiilimies kieltäytymisen jälkeen ottanut yhteyttä. Miesparka, sen perusteella, miten hänen soittamansa lukuisat puhelut kuuluvat pihallemme, hän on tullut torjutuksi myös muilta tahoilta.  Tarkemmin en ole kyllä kuunnellut missä asioissa.  Arvelen, että miehellä on ollut muitakin ideoita

Seuraan tämän maan asioita kuitenkin sen verran, että tiedän, miten merkittävä  henkilö Steve Irwin täkäläisille on. Hänen kuolemansa yllättäin keihäsrauskun pistoon oli suuri järkytys ja hautajaiset suuri mediatapahtuma.  Niissä mm. ajettiin viimeisen kerran pois hänen valkoinen lava-autonsa. Tuo täkäläisittäin ute on yksi (valkoisen) aussimiehen tavaramerkeistä, samoin kuin sen lavalla olevat työkalut, mm. karjakoira, ja olutkoppa.  Voisi vain kuvitella, että yksi nykypäivän aussiunelmista olisi juuri tuo naapurinikin elättelemä krokotiilimies: rohkeudellaan ja luontaisilla kyvyillään rikkaaksi ja kuuluisaksi noussut tavallinen aussipoika.  Mitä Steve Irwin sitten täkäläisille on? Joku, joka ei pelkää villieläimiä vaan kesyttää ne, hallitsee niitä, ei tapa niitä, vaan vie ne kauemmas alueille, joilla ne saavat elää rauhassa. Toisaalta hän oli myös uhkarohkea hurjapää, joka teki näistä eläimistä viihdettä, teki niiden kanssa sirkustemppuja, joilla ansaitsi maailmanmaineen ja jättimäisen omaisuuden.  Eli eipä taida ihan puhtaasti olla mikään ekohenkinen unelma eikä Steve Irwin esikuvana välttämättä käännä ihmisten mieliä suosiollisemmiksi ilmaston lämpenemistä hillitseville toimille eikä muullekaan ympärisönsuojelulle.



Ja taas takaisin toukokuun suureen ja iloiseen asiaan eli siihen, että löysin tuon reitin ylös vuorille. Siellä voi käydä jopa päiväsaikaan ja antaa niin omien ajatusten kuin koirienkin juosta vapaana, koska siellä ei ole ihmisiä eikä koiria.  Tämä kuva on otettu tuolta ylemmässä Google Earth-kuvassa esitellyltä kukkulalle raivatulta paljaalta alueelta (ökytalojahan sinne tulee tietysti). Keskiosassa kuvaa näkyy lentokentän torni. Siitä jonkin matkaa vasemmalle näkyy toinen torni. Siellä on Machans beach, se pieni hippi- ja työläiskylä,  josta lähdimme vuosi sitten pois.  Nykyinen talomme jää kuvaajasta taka-oikealle.  Köysirata Kurandaan alkaa kuvaajasta vasemmalta ja se kulkee jossain hänen takanaan samoin kuin sinne vievä autotie. Rautatie kipuaa vuorelle tuossa kuvan keskiosassa ja kulkee tuon oikealla näkyvän lähemmän vuoren rinnettä noin puolivälissä. Juna alkoi kulkea taas toukokuun alussa helmikuussa tapahtuneen kivivyöryonnettomuuden aiheuttaman pysähdyksen jälkeen. Siinä kuoli yksi rataa korjannut työntekijä. Nyt rataa on korjattu ja lisätty teräsvahvisteisia turvakaiteita vyöryjen varalle.  Itselläni tuo junamatka on vieläkin tekemättä. Odotan sopivaa vierasta ja ajankohtaa sen toteuttamiseksi.

Vastauksena Eeviksen rohkaisevaan kommenttiin naapurien kanssa kommunikoinnista: ehkä käyn kuitenkin ostamassa sen suuritehoisen rälläkän ja paksuja metalliputkia viihdyttääkseni seuraavalla kerralla meluavia naapureita. Mutta heti sen jälkeen vain koirat mukaan, reppu selkään, sauvat käteen ja vuorille rauhoittumaan.  Ja lisää terveisiä Eevikselle: se kallis talo kukkulalla, jota taannoin  toisessa yhteydessä sinulle suosittelin, on jokseenkin noilla main kuin nuo uudet kävelyreittini, ehkä vähän kauempana. Tuossa Google-kuvassa jossain siellä kompassin tienoilla. Olisitpa ostanut, niin voisin nyt kävellä kahveelle.



No, lisää vaan Eevikselle, no kaikille muille Blueyn ystäville myös. Kuva pitkältä ja rasittavalta kävelyretkeltä vuoristoon. Eipä olisi Blueysta ollut siihen kuusi viikkoa sitten. Silloin hädin tuskin jaksoi taapertaa tunnin tasamaalla. Nyt menee puolen tunnin ylämäki ja kahden tunnin ylämäki-alamäkikävely melkein siinä missä Sumiltakin. Muutenkin on koira ihan eri tavalla aktiivinen. Niin, tuo reikä päässä korvan alla on hänen uusi korvakäytävänsä, joka tehtiin huhtikuun puolivälissä poistamalla L:n muotoisen korvakäytävän pystysuora osa. Tulehdusten takia se tehtiin.  Tuli mieleen ne Townsvillen ajat, jolloin Bluey oli nuori, ja minä vein häntä kuumimpaan aikaan iltapäivästä klo 15 - 18 pitkille lenkeille James Cook -yliopiston takaisille vuorille.    Silloin oltiin molemmat todella väsyneitä ja kuumissamme lenkiltä tullessa. Nykyään tehdään sellaisia lenkeejä vain lauantai- ja sunnuntai-aamuisin tai -iltaisin.



Jää sitten vain nähtäväksi, kauanko sinne vuorille pääsee ilman, että täytyy mennä kansallispuistoalueelle - sinne kun ei saa viedä koiria. Nämä tekojärvet on tietysti tehty nostamaan niiden rannoille rakennettujen talojen myyntiarvoa.  Helppo on nähdä tuosta yllä olevasta Googlen ilmakuvasta, että kenttää ja kukkulan lakea on raivattu sen takia, että sinne on tarkoitus rakentaa uusia taloja. Saattaapa siis käydä niin, että kävelyreitti jää talojen ja pihojen alle.



Eipä tarvinnut odottaa edes kesäkuun kirjoitukseen saadaksemme parempaa tietoa asiasta. Alueen nimi on Read Peak Forest Estate.  Niiden veppisivut löytyvät täältä  Kyseessä on siis yli 200 hehtaarin uusi asuinalue, jonka markkinoinnissa korostetaan luonnonläheisyyttä (mutta toisaalta myös lyhyttä ajomatkaa kaupungin palveluihin) ja rauhaa ja rauhoittumista luonnon helmassa, Kävelyteitä ja vaelluspolkuja sinne rakennetaan. Tuskinpa sinne voi kuitenkaan koirien kanssa mennä tai ainakaan antaa niiden juosta vapaana.  Lauantaina 26.7. kun paikalla kävimme, oli siellä traktorikin työssä rakentamassa tietä, jota pitkin tontin ostoa harkitsevat pääsevät paikalle.



Viitanneekohan tuo Red Peak nimi tuohon ylhäällä näkyvään huippuun vai tähän laakeaksi tasoitettuun. Punainen väri tulee tietysti punasavesta, jota täällä on maaperässä.  Tässä niitä tontin paikkoja sitten on.

Ruokatauko



Kuun viimeisenä sunnuntaina tein niin herkullisen falafel-aterian, että siitä pitää ihan raportoida.  Kaapista löytyi paketti valmista falafel-jauhetta, jonka sitten sekoitin veteen ja annoin imeytyä pari tuntia.  Jauhe on tehty kik-herneistä ja soijasta sekä mausteista. Lisäsin joukkoon vähän lisää chiliä omasta pensaasta sekä intialaista curry-jauhetta. Lisäsin myös muutaman kuivasta liotetun siitakesienen. Ne olivat unohtuneet jääkaappiin viikko sitten eivätkä olleet menneet vielä pahaksi.  Jauhoin sienet liotusvedessään valkosipulin kynnen kera ja lisäsin ne falafel-taikinaan.  Paistoin pyörykät kuumassa pannussa maapähkinä-seesamiöljyseoksessa.  Niiden kanssa nautin puuroa, joka on tehty tattarista, villiriisistä, kullanvärisestä riisistä sekä tavallisesta jasmiiniriisistä ja ripauksesta seesaminsiemeniä. Myös kokonainen kaardemumma oli mukana keittovaiheessa painekeittimessä.  Sitten vain pöperöt lautaselle. Puuron päälle pari ripausta soijakastiketta, viereen kookoskermaa (tuo valkoinen "kastike"), kurkkua, tomaattia ja yrttejä (persiljaa, tilliä, basilikaa, korianteria, rukolaa).  Nuo kurkku ja tomaatti ovat meidän eksoottisia vihanneksia. Nyt talvella niitä kasvaa näillä seuduilla. Niitä tuleekin minun syötyä aika tavalla, toki kaikkia muitakin hedelmiä ja vihanneksia. 

Kuun viimeisenä perjantaina oltiin käyty työporukan kanssa lounalla sen kunniaksi, että yksi työkavereista lähti. Minulle hyvin harmillista hänen lähtönsä, sillä paitsi että tämä Pieter on ihan mukava kaveri, hän on myös britti ja hänen puhetapansa on minun korvaani miellyttävämpää kuin aussimongerrus tai yrityksen omistajien amerikkalaiskorostus. Onneksi jäävät vielä tsekki Albert ja aussi, mutta fiksu sellainen Nick, joka on ylpeä siitä, että hänen isänsä on venäläinen ja isoisä oli aito Donin kasakka.  Niitä "pesukestäviä" ausseja on sitten onneksi vain yksi, sihteerimme. Ihan mukava ja kohtelias hänkin, mutta asenteiltaan ja olemukseltaan kuitenkin sellainen, jonka kanssa minulla ei ole paljoa yhteistä.  Niin, firman omistaja tarjosi meille Pieterin läksiäislounaan. Sihteeri kaavaili sitä toimistoa vastapäätä olevaan aussipubiin ja hotelliin. Minä soitin sinne ja kysyin kasvisvaihtoehdoista. Vastaus oli, että voidaan jättää  lihat pois mistä tahansa annoksesta tai sitten voit syödä salaattia ilman salaatinkastiketta. Asenne ei ollut kovin ystävällinen eikä avulias, joten puhelun jälkeen ehdotin lounaspaikan vaihtamista. Niinpä tehtiin. Yhdessä valittiin lähistöllä oleva balilaisravintola. Ruoka oli hieman hintavaa, mutta erittäin hyvää. Kasvisruokakin oli melkein yhtä hyvää kuin minun tekemäni: vihanneksia ja pähkinöitä runsaassa kookosmaidossa täkäläisittäin ottaen reilusti maustettuna.  Paistetun meriruuan haju oli paikassa niin voimakas, että toisten en kovin mielelläni siellä syö.  Yleensä työpaikalla minulla on mukana omat eväät eli ruoka, jonka olen tehnyt aamulla. Puolet siitä olen nauttinut aamiaiseksi ja toisen puolen otan lounasrasiassa työpaikalle. Lämmitän sen sitten mikroaaltouunissa.  Työkaverit yleensä käyvät ostamassa pöökön tai  muuta pikaruokaa naapurin grillistä.  Tästä näin:




Toukokuun viimeisenä päivänä vietettiin työpaikalla sihteerin synttäreitä. Kuvasin sitä kamerakännykälläni. Tulos on nähtävillä tuolla Ääntä ja videota-sivulla, jonne pääsee vasemmalta linkeistä.



<  Huhtikuu |   Koko toukokuu |   Kesäkuu >