Minä siis ajauduin juoksuharrastukseen puolivahingossa, siksi, että toukokuussa tulin hankkineeksi kuntosalijäsenyyden joogatuntien takia, ja kun kerran hintaan sisältyi myös salin käyttö, innostuin kokeilemaan sen laitteita. Huomasin, että juoksumatolla juokseminen sujuu paremmin kuin osasin odottaakaan. Aiemmat juoksuyritykseni olivat kariutuneet hengästymiseen jo muutaman kymmenen metrin jälkeen ja sen jälkeen muuttuneet kävelyksi. Olin siis ajatellut, etten ole juoksijatyyppiä enkä halunnut edes rääkätä jalkojani moisella touhulla: polvethan siinä menisivät. Siitäkin huolimatta, että olen pyöräillyt paljon, juoksulihakseni eivät ole olleet hyvässä kunnossa. No, nyt on toisin, muutaman kilometrin lenkki onnistuu maastossa, tai ainakin kovalla alustalla ihan hyvin. Kohtalainen menestys, oman mittapuuni mukaan hyvä, elo- ja syyskuun juoksutapahtumissa (10 km aikaan 55 min, ja 21 km aikaan 1:54) rohkaisi jatkamaan.  Niinp' nappasin netin juoksukalenterista myös juoksun lokakuulle. Paikka on pieni mantereen kyljessä oleva saari muutama kymmenen kilometriä Brisbanesta  pohjoiseen. Olen käynyt siellä aiemminkin, aivan viime vuoden lopulla kävin siellä aloittaessani Aurinkorannikolla pyöräilyn.

 
View Larger Map

 

 

 Päätin lähteä retkelle jo edellisenä päivänä eli lauantaina (2.10.). Ajattelin ensin yöpyä leirintäalueella teltassa, mutta sitten päätinkin verestää vanhoja muistoja ja yöpyä metsässä. Olin joutunut turvautumaan siihen tapaan ensi kertaa juuri tuon saaren läheisyydessä tuolloin viime vuoden viimeisinä päivinä kun kaikki majoitustilat leirintäalueiden telttapaikkoja myöten olivat täynnä. Sen jälkeen olenkin sitä harrastanut käytännön syistä: leirintäalueiden vastaanotto menee usein kiinni varsin aikaisin, eikä leritintäalueita ole tietystikään lähettyvillä juuri silloin kun niitä pyöräretkeilijä illan koittaessa tarvitsee.

Lauantaina ei säätiedotuksen mukaan pitänyt sataa, mutta satoipa kuitenkin, sellaisia jaksoittaisia sadekuuroja j. Lykkäsin lähtöä muutamalla tunnilla ja sitten puolen päivän jälkeen päätin tehdä suurimman osan matkaa junalla ja sitten pyöräille viimeiset 15 kilometriä saarelle. Caboolturen rautatieasema on vielä Brisbanen lähiliikennealuetta ja sinne menee junia pari kertaa tunnissa. Ja junassahan saa kuljettaa polkupyörää ilmaiseksi.

 

Reilun tunnin verran sitä köröteltiin joka asemalla pysähtyen Caboolturen asemalle.

 

Ennen Bribie-saarelle lähtöä kiertelin hieman tuossa pikku kaupungissa. Siihen tutustuminen kun on aina ennen jäänyt kun on ollut määränpää muualla.

 

Sinne päin on ihan mukava pyöräillä, sillä suurimman osan matkaa valtatietä seuraavat mukavat pyörätiet kauniin luonnon keskellä.  Pyöräilin hiljakseen välillä pysähdellen ja sadetta pitäen. Tienvarren hedelmämyymälästä ostin omenoita ja banaaneja. Hedelmät ovat käytännöllisintä ravintoa pyöräretkillä: niitä kun myydään yleensä teiden varsilla. Juuri muuta ruokaa en paljoa edes välitä etsiä. Pikaruokalat eivät kananhajuineen edes houkuttele etsimään, ja kioskeissakin on hyvin vähän vegaaniseen ruokavalioon sopivaa "kunnon" ruokaa, joten karkkia ja limsaa niistä tarttuu mukaan ihan liian helpolla.

 

Pyörä sivulaukkuineen mahtuu juuri ja juuri kulkemaan tätä sillan pyöräkaistaa pitkin. Siinä on vain pari ohituslevennystä vastaantulijoita varten. 

 

Bribie on rauhallinen saari, jonka pääelinkeino lienee turismi.  Pyöräillessä tuli mieleeni myös, että täällähän asustelee nykyään myös se punainen moponi. Myin sen puolisen vuotta sitten netissä, ja ostaja oli täältä. Nykyäänhän en enää moottorivoimaa tarvitse, koska viileämpi ilmanala sallii pyöräilyn, toisin kuin Cairnsissa, jossa siinä tuli niin hiki, että pyörällä ei oikein voinut mennä kunnolla edes kauppaan. Astuminen hikisenä ilmastoituihin ostoskeskuksiin ei nimittäin ole kovin mukavaa.

 

Saavuin saarelle illan hämärtyessä ja aloin etsiskelemään yöpymispaikkaa. Suurin osa saaresta on kansallispuistoa, joten suunnistin sinne suuntaan. Olin kuitenkin unohtanut otsalampun kotiin, joten en viitsinyt lähteä pimeässä kovin syvälle metsään. Sen sijaan palasin hieman takaisin päin ja aloin seuraaman maastoautojen käyttämää uraa. Täällä kun on suosittua ajella maaastoautoilla luonnossa, erityisesti rantahiekalla. Sieltä löytyi vähän leveämpiä metsäpolkuja, joita oli helppo seurata pimeässäkin.  Telttani on runsaan kilon painoinen pieni vaellusteltta. Se on onneksi helppo pystyttää myös pimeässä. Tosin tällä kertaa pysytystä haittasi rankka sadekuuro. Sen ansiosta teltan sisälle meni vettä, ja se kastelin yön aikana makuupussin ja vaatteeni.  Ilmapatjassani oli pieni reikä, joten se melkein tyhjeni parin tunnin sisällä. Muutaman kerran yössä siihen piti puhaltaa lisää ilmaa.

 

 

 Kuitenkin nukuin varsin pitkän yön ja heräsin virkeänä aamun sarastaessa viiden jälkeen.  Kuten kuvasta näkyy teltan pystytys pimeässä ei ollut mennyt ihan nappiin. Mutta vettä tletta kuitenkin piti. Yöllä nimittäin satoi välillä aika navakastikin. 

Panin tavarat kasaan, nautin omenan ja  banaanin aamiaiseksi ja lähdin pyöräilemään kohti juokspaikkaa. Sinne oli hieman pidemmästi kuin olin ajatellut, mutta olin toki paikalla hyvissä ajoin. 

Tämä tapahtuma oli varsin pieni ja kodikas, osallistujia ehkä pari sataa. Hyvin monet näyttivät tuntevan toisensa entuudestaan, ja oli siellä minullekin paikall yksi tuttu joogatunneilta. 

Odottelun ja lievän sähläämisen jälkeen pääsimme mekin 15 kilometrin juoksijat matkaan

Juoksureitti kulki todellakin rannalla ja käytännöllisintä oli juosta ihan vesirajassa, jossa hiekka oli kovempaa. Välillä aallot huuhtelivat jalkoja ja yhdessä kohtaa piti ylittää kahlaamalla mereen laskeva pieni puro. 

Jo ensimmäisten askeleiden jälkeen tiesin, ettei tämä mene hyvin. En ollut parhaassa vireessä tänään, tai sitten se johtui hiekasta. Manasin myös päätöstäni juosta reppu selässä. Vaikka reppuni onkin kevyt ja hyvin tuettu sekä joustava, juuri juoksuun sopiva, silti se vähän häiritsi. Samoin juomapullo, jota piti kantaa itse mukana, koska vesihuoltopisteissä ei ollut mukeja.

Kunnon nostetta eli siivittävää endorfiinipiikiä ei tullut missään vaiheessa, kuten yleensä tulee, vaan matkan teko oli koko ajan raskasta, kuin tervassa tarpomista.  Välillä jopa jouduin pysähtymään ja kävelemään muutaman sekunnin ajan. Edes viileähkö sää ja mukava merituuli eivät auttaneet. Aurinkokin tosin paistoi välillä, muttei vielä näin aamusta kuumasti kuitenkaan.

 

Sainapahan kuitenkin juostua ja virallsen ajankin. Se oli tunti ja 45 minuuttia. Oma kelloni tosin kertoi juoksuun menneen liki 10 minuuttia tuota enemmän.

Maalialueella oli tunnelma aika rento. Tarjolla olisi ollut paistettua makkaraa, mutta minä jätin taaskin väliin. Sen sijaan söin laukustani viimeiset omenat. Ostin myös eräältä nettitutulta elektrolyyttitabletteja, jotka hän oli tilannut jenkeistä. Ajattelin, että ne voisivat auttaa kun reilun viikon päästä taas palaan tropiikkiin ja jatkan juoksuja siellä. 

 

 

 

 Sain myös tapahtuman virallisen t-paidan, ja varsin tyylikkään sellaisen. Se päällä lähdin sitten reilun tunnin kuluttua maaliin saapmisesta pyöräilemään takaisin päin.   Koska aikaa oli, en viitsinyt kovin tarkkaan katsoa, mihin menen vaan annoin itseni eksyä puolitahallani. Meren rantaa seuraten sitten lähdin etsimään sitä siltaa ja samalla kuvaten maisemia.

 

 

 

 

Tällaisia julkisia grillejä on lähes kaikissa puistoissa Australiassa

Löytyihän se siltakin viimein.

 

Edelleenkin oli veto poissa, joskin mieli suht tyytyväinen.  Lounaaksi ostin ison rasiallisen mansikoita erään talon pihasta. Ei ollut tämän pienempiä astioita tarjolla. Olivat erittäin halpoja, mutta myöskin mauttomia. Puumansikoita, kuten minulla on tapana sanoa useimmista Australian mansikoista. Tosin pari kertaa olen syönyt myös maukkaita.

Pitsalla en käynyt.

Saavuin Cabooltureen nähdäkseni junani lähtevän melkein nenäni edestä. Mutta seuraava onneksi lähti puolen tunnin kuluttua.  Kotona huomasin, että rappujen nouseminen ei suju. Olen näköjään venäyttänyt vasemman polveni.