Tämän artikkelin alkuperäinen versio on Blogger-pavlelussa. Siellä näkyvät Youtube-videot upotettuina, jos ne eivät täällä näy.
Ääniblogi on tunniste, jota seuraamalla pääsee kuuntelemaan höpinöitäni sekä uusissa että vanhoissa kirjoituksissa.
Tässä lokakuun 2017 ääntelyt. Vidoella kuuluva kopina, läpsytys, tulee siitä, että käytän kävellessäni yhtä kävelysauvaa.
Tässä alkukuusta tehty pätkä:
Käytän sitä kävelyssuvaa lähinnä tottumuksesta, mutta myös koirien takia. Se on kätevä erityisesti silloin kun kävelemme oman koirani Kiton kanssa. Kaksi vuotta sitten Malesiassa, Cameron highland-alueen viidakossa tullut akillesjännevamma on liki täysin jo parantunut, eikä sen takia tarvitse käyttää keppiä.
Asettunut paikoilleni
En haluaisi matkustella vaan olla paikallani. Tämä lause on pyörinyt huulillani ja mielelläni. Liika on aina liikaa, ja sitä liikaa on tullut viimeisen 8 vuoden aikana ihan liikaa. Tämän lokakuun aikana en ole kähynyt missään, en ainakaan nyt 17. päivään mennessä, kun aloitan tämän artikkelin. Päivään tämän kuun lopulle ja julkaisen sitten kuun viimeisenä päivänä, kuten olen tehnyt joskus aikaisemmin. Ikään kuin kuukausiraportti elämästäni.
Tsssä kussa olenkin siirrellyt postituksia vuodatus.net (https://timotropiikista.vuodatus.net/) -palvelusta ja sitä edellisestä sippala.com "timo kirjeitä Australiasta" -postituksia tänne Googlen alle. Jo tuolloin 2002/2003 tajusin, että blogit eivät ole kokoonaan minun juttuni, ja siksi halusin ajatella postituksia kirjeinä. No, näitä kirjeitä pystyn muokkaamaan senkin jälkeen kun ne on luettu.
Pääasia silloin oli kertoa kuulumisiani. Nyt kuulumisia voi kertoa Facebookissa kavereille, sukulaisille, tuttaville, sisaruksille molemmille vanhemmille, äiti enemmän aktiivisena, saa suurimman huomion.
Järjestelen myös vanhoja kuvia ja sukutietoja, joita on tullut kerättyä vuosien aikana. Laittelen tietoja Geniin, joka on maailmanlaajuinen yhteisesti muokattava sukupuu. Olen myös saanut tulokset DNA-sukututkimuksesta. Tai siis dataa, tietoja ja joitakin geneettisiä osumia. Varsinaisten merkittävien tulosten saamiseksi täytyy tehdä itsekin töitä, eikä se suju minulta lainkaan nopeasti.
Sen verran olen saanut selville, että etäserkkujen luettelossa on enimmäkseen täysin outoja nimiä ympäri Eurooppaa ja Suomea. Kuitenkin myös jotakin tuttua on esim. isän puolelta Koivistolta Karjalan kannakselta lähtöisin olevilla ihmisillä on tosiaankin samaa DNA:ta kanssani. Y-kormosomien puolelta olen haploryhmää I-M253. Se tarkoittaa perimää, joka on tyypillistä Länsi-Suomelle, Ruotislle, Norjalle ja Tanskalle. Iivarin pojat on lempinimi tämän ryhmän perimän omaaville. Niilon pojat olisivat enemmän idästä tulleita, mutta heihin siis en kuulu. Olisin kuvitellut kyllä kuuluvani enemmänkin itäiseen kuin läntiseen perimään. Mitokondriaalisesti eli äidiltä perityn DNA:n suhteen olen haploryhmää h1a. Sekin on varsin läntinen ryhmä.
Olen myös tehnyt muutamia suomen kielen opetusvideoita eri sosiaalisen median kanaviani varten. Niillä one myös jatkanut opetustyötäni, jota en ole tehnyt täällä paikallisesti siksi, ettei siihen näytä olevan tilaisuutta. Se tilaisuus antaa edelleen odottaa itseään ja minä yritän odottaa kärsivällisesti ja keskittyä muuhun sinä aikana.
Ihmiskontakteja kaipaan välillä. Olenhan sosiaalinen. Niitä ei ole juurikaan kielillä, joita ymmärrän. Vietnamin kielellä keskusteluun olisi paljon mahdollisuuksia aamulenkkien aikana, mutta valitetavasti sen kielen oppiminen keskusteluun riittävälle tasolle ei tunnu kovin realistiselta vielä pitkiin aikoihin. Kylätiellä tapaan runsaasti lapsia ja nuoria matkalla kouluun. Monet heistä tervehtivät iloisesti ja haluaisivat varmaankin kommunikoida vähän enemmänkin, mutta englannin kielen taito on heillä vielä sen verran alkeissa, ettei se onnistu.. Ehkä jossain vaiheessa voin auttaa heitä enemmän kuin vain muutamalla sanalla kohdatessamme.
Alkukuusta tutustuin Periscope-videopalveluun. Siellä lähetetään suoria tai alle pari vuorokautta vanhoja videolähetyksiä. Pääasiassa se on teinien oman itsen esittelyä, heruttamista se taisi olla vuosituhannen alussa: elin oman kehon ja mielipitedien esille tuomista. Aamulla viiden aikoihin, kun lähden aamukävelylle, käynnistin lähetyksen, jossa kuvasin ympäristöä ja Kitoa.
Tässä näytettä siitä. Puhun pääasiassa englantia.
Tuollaiset hetken leimahdukset, jotka sitten katoavat eetteriin, eivät ole minun juttuni. Blogistakihan sen näkee: en tee postituksia kertarykäisyllä vaan mieleläni muokaan vanhoja, lisäilen niihin kuvia ja tarkempia kuvauksia. Yritän olla poistamatta mitään nyt vastenmieliseltä tuntuvaa.
En halua koskaan unohtaa, vaan käsitellä menneet asiat uudelleen, kipeätkin. Kun muistelen tuota Australian aikaa vuosina 2003 - 2009, ensimmäistä avioliittoani ja elämäämme neljän kissan ja kolmen koiran kanssa (kaksi kerrallaan, yksi koira kuoli auton alle), tulee mieleen haikeus. Pala kurkussa täytyy muistella, ja jälleen tulee kysyttyä itseltäni, miksi tapahtui niin kuin tapahtui, miksi kaikki päättyi ... Työn edetessä tunnelma on toki latistunut ja asian haasteista tullut enemmänkin teknisiä: miten löytää oikeat videonpätkät ja viitsiikö kaikkeen tehdä selostusta uudelle ääniraidalle.
Koirani on ihan samanlainen kuin minä: sekin tykkää kaivella.
Tässä video Lokakuun 15. päivän tienoilta, vajaan kilometrin päässä kodistamme siltatyömaan vierestä Siellä on hiekkakasa, jolla Kito tykkää leikkiä.
< /div>
Kito on myös lakannut nukkumasta meidän kanssamme pienessä huoneessa. Nyt se nukkuu vanhempien kanssa olohuoneessa, ulkoseinässä olevan reiän vieressä niin, että se voi seurata taloon tulevaa ja menevää liikennettä. Se on ikään kuin omaksunut vahtikoiran roolin ja haluaa pysyä enemän kotona. Voisikohan tuo pidemmistä aamulenkeistä kieltäytyminen johtua siitäkin?
Eihän se ole totta minun kohdallani, eihän? No, saatiin mukava aasinsilta tähän Topi Sorsakosken kappaleeseen. Se liittyy vuoden 2017 lokakuuhuni siinä mielessä, että luin, tai kuuntelin äänikirjana teoksen Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin
se on tuon ähätriläisen muusikon, Pekka Erkki Juhani Tammilehdon elämäkerta. Sorsakoski kuoli keuhkosyöpään minun 48-vuostissyntymäpäiväni 13. elokuuta 1963. Olin tuona päivänä silloisen naisystäväni luona Indonesian Jakartassa. Oltiin käyty illalla paikallisessa vegaanitapaamisessa, ja seuraavana aamuna sitten kuulin uutisen. Totta kai minä, niin kuin moni muukin suomalainen, oli pitänyt Sorsakoskesta ja Agents-yhtyeestä erityisesti 1980-luvun puolivälissä. Tämä kirjan inspiroimana tuli sitten kuunneltua ja katseltua hänen kappaleitaan Youtubesta.
Sorsakoski kuuui elämässäni samaa aikakauteen kuin Freud, Marx, Engels & Jung -yhtye ja erityisesti sen solisti Pakka Myllykoski viinanhuuruisine teksteineen. Kännääminen oli silloin 1980-luvulla osa rock-elämäntapaa ja myös osa opiskelijaelämää. Näin jälkeen päin sitä tulee mietittyä, että miksi sitä tuli tuollaiset ihanteet valittua. No, onneksi ne ihanteet eivät vieneet mennessään niin kuin ne veivät nuo molemmat herrat .. ja ne veivät myös Juice Leskisen 11 vuotta sitten. Pekka Myllykoski kuoli huhtikuussa 2017. Sen uutisen kuulin ollessani Suomessa. Kävin katsomassa FMEJ--yhtyettä Helsingin Tawastia-klubilla ensimmäisellä 2010-luvun Suomen-matkallani vuonna 2012.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.