Surukseni en ole voinut viettää lapseni kanssa niin paljoa aikaa kuin olisin halunnut, en siltikään vaikka molemmat olemme lähes aina kotona. Minä en vain voi olla siellä kuumalla terassilla ihmisten keskellä koko aikaa, vaan minun on pakko päästä takapihalle yksinäisyyteen seisomaan tuossa mutaisessa, mutta viileässä vedessä, kaivelemaan, pengertämään, maisemoimaan, istuttamaan ja hoitamaan puutarhaani. Eipä sielä juuri mikään ole vielä kunnolla kasvanut, mutta nyt sadekauden alkaessa ainakin joitakin palkokasveja on hengissä ja myös marraskuussa istutettu vetiveria-ruoho on lähtenyt kasvamaan.  

 

Kaivellessessani kuuntelen äänikirjoja. Viime aikoina mm. Eeva Joenpellon Lohja-sarjaa sekä Panu Rajalan kirjaa Mika Waltarista ja hänen tuotannostaan. 

 

 

Vaikka välillä iskee uskonpuute, silloin kun monen viion työ on valunut veteen, on puutarha silti pääasiassa ilon ja virkistyksen lähde. Sellainen on tietysti myös poika, ja sellainen on ruuanlaitto. Nykyään laitan lähes kaiken itse: leivät, soosit ja myös jälkiruuat.  Nyt on paljon avokadoa saatavissa, joten teen siitä jäätelöä. Lisään siihen paikallista kookosmaitoa/kermaa, banaania ja kaakaojauhetta, jossa on mukana myös kaakaovoita sekä vaniljauutetta.  On se niin hyvä, ettei muita jäätelöitä kaipaa kuin omia. Vielä kun tulee saataville duriota (durian) ja mangoa, niin saa vähän vivahdetta makuun. 

Kameravalvontaa

Yksi herrastuksistani on tietotekniikka. Se on enimmäkseen ihan hyödynkin tavoittelua. Minä virittelen Linux-palvelinta, sen apuohjelmia esimerkiksi  valvontakameroiden ohjausta varten.

 
Aluksi ostin muutaman tuollaisen halvimman hintaluokan kameran, joissa oli kaikki samassa, ja joita sitten seurattiin ja ohjattiin puhelimeen ladatusta sovelluksesta. Yiritin viritellä niitä myös niin, että pystyin ohjaamaan ja seuraamaan niitä myös tietokneiltanii esim. rtsp-protokollaa käyttäen. Aina se ei onnistunut. Lisäksi nämä mallit eivät näytä kestävän täällä kuumassa ja kosteassa ilmastossa kovinkaan piktään. Lisäksi minulla on tunne, että appiukko on välillä sohinut ja kolhinut niitä ihan tahallaankin. 

Näihin haasteisiin olen vastaamassa siirtymällä hieman kalliimpiin ja kestävämpiin sekä enemmän ukoista puuttumista sietäviin ratkaisuihin. 

 

Virittelen noita kameroita, tietokoneita ja muuta tekniikkaa ihan harrastuksena, siinä missä joku muu tekee ristikoita, sudokuja, pelaa pelejä.   Minä en pelaa pelejä enkä katso elokuvia enkä juuri muutakaan visuaalista viidhettä. Sen sijasta minulla on harrastuksina tuo tekniikka ja sen lisäksi äänikirjojen kuuntelu sekä puutarhassa touhuaminen. Mitään mainittavia tuloksia en ole missään noista saavuttanut mutta pysyvätpähän ainakin aivot ja muu keho sekä mielikin jokseenkin kunnossa.  Jooga unohtui listalta, vaikka se on nyt kuumana aikana jäanyt vähemmälle.

Mutta onhan näistä kameroista mysö hyötyä. Ne tuovat turvallisuuden tunnetta ja ovat ehkä estäneet varkaiden vierailujakin, ken tietää.  Reilu vuosi sitten, kun oltiin täällä anoppilassa käymässä Uuden Vuoden juhlissa, yöllä kävi varas ja vei vaimon veljen sekä isän rahat. Mimi-koira ei nostanut asiasta isoa meteliä, joten epäilen, että voro oli joku pihapiirin asukeista, joap perhepiiristä. 



Tässä maassa ja tässä kulttuurissa, johon sopii Suomen persidentti Sauli Niinistönkin siteeraama kuvaus: "kasakka ottaa sen mikä on huonosti kiinni", joten kannattaa varsistaa, ettei mikään ole huonosti kiinni.  Jo, kasakat eivät varsinaisesti edusta marxismi-leninismiä eivätkä neuvostokulttuuria. Sen sijaan keltainen sirppi ja vasara ovat jättäneet jälkensä vietnailaiseen kulttuuriin ehkä samalla tavalla kuin venäläiseen.  Siltä minusta ainakin tuntuu: olen pudottanut lompakkoni tai se on muuten vain viety jopa kotipihalta, eikä sitä ole kukaan toimittanut poliisille eikä antanut takaisin edes vain rahoista putsattuna, vaan kaikki kortitkin on viety, vaikkei niitä ole välttämättä edes yritetty käyttää. Sillä tavalla menetin viime vuonna Urho Kokkosen kuvalla varustetun pankkikorttini. Se kiva-aihio sitten olikin poistettu jo valikoimasta uutta hakiessani, joten vain muisto on jäänyt tuosta 666-lukuun päättyvästä maksuvälineestä. 



Tämän nimenomaisen kortin menetyksellä sinänsä on vain symbolista merkitystä, se, että täällä ollaan erilaisessa ympäristössä ja kulttuurissa, eikä missään turvallsiessa lintukodossa. Mitä tahansa voi sattua. en luota edes puolisooni tai hänen perheeseensä, vaan heidänkin suhteensa olen varuillani. Toki en henkeäni pelkää, enä myöskään sitä, että he varastaisivat rahani tai pankkikorttini ainakaan suoraan, mutta kyllä olen sen verran realisti, että olen täällä haluttu ja rakastettu kuitenkin paljon enemmän  taloudellisista syistä kuin olisin Suomessa tai Australiassa. Siksi pidän varani, etten joudu kynityksi ja hyväksikäytetyksi, vaan että ohjat pysyvät minun käsissäni. 

 

Minulla on tapana hävittää ja unohdella tavaroitani. Kun niin käy, ja ne joku löytää, niitä ei anneta takaisin minulle vaan ne otetaan omaan talteen. Näin on käynyt monille työkaluille ja muille sinänsä pienille sineille on käynyt.  Se rassaa eniten, etten tiedä, onko ne vohkittu vai olenko itse työntänyt ne roskikseen tai johonkin muualle mistä en pysty niitä enää löytämään. 

Jopa lapsia varastetaan näillä seuduin, eipelkästään perheen koiria. Minähän menetin Ktio-koirani todennäköisesti varkaille viime vuonna. Poikaani en halua menettää. Siksi pitää yrittää tehdä voitavani hänen turvallisuutensa eteen. 

Ohjelmointia 

Viralliselta koulutkseltani olen atk-ohjelmoija/suunnittelija. Se olis itä 1990-luvun terminilogiaa. Suoritin tuon keskiasteen tutkinnon vuonna 1995. Tietokoneiden parissa olin puuhaillut jo vuodesta 1990 lähtien, jolloin ostin ensimmäisen tietokoneeni: Unisys PW500//2. Siinä oli 8 megahertsin suoritin, muistia 540 kilotavua, jonka päivitin jossain vaiheessa yhteen megatavuun.  Kiintolevynä oli 40 megatavun MFM-levy, joka oli hyvin meluisa ja altis häiriöille. Se oli sitä aikaa se: soiteltiin hitaalla modeemilla yliopiston soittosarjaan, käytettiin isoja koneita Unix-käyttöjärjestelmällä. Tukki, Palikka, Kalikka olivat koneiden nimet Jyväskylän yliopiston atk-keskuksessa. Lisäksi soitettiin yksityisiin BBS-jäjrestelmiin, jotka pyörivät ihmisten kotikoneissa. Minullakin oli sellainen kehittteillä Maximus-ohjelmiston avulla.
 

Tourukatu 8, vanha puutalo oli asuntoni  vuodesta 1989 vuoteen 1993. Vanha puutalo joen rannalla melkein kaupungin keskustassa. Jyväskylän tietokonehuolto, Veikko Lahtinen, oli ensimmäisen koneeni myyjä ja huoltaja.  Kohta opettelin itse sen huollon. myös käyttöjärjestelmän perusteet Petteri Järvisen kirjan PC-käyttäjän käsikirja avulla.

Ohjelmointia harrastin Turbo Pascal-ympäristössä. Kävin siitä myös perus- ja jatkokurssit. Muistan kun vuoden 1991 Irakin sodan aikana oli kovassa kuumeessa. Makasin sängyllä ja radio oli auki. Sieltä tuli sotauutisia, mutta minun päässäni pyörivät houreet Pascal-kielen tietorakenteista ja moniulotteisista taulukoista.  Tietojenkäsittelyn ohella opiskelin sosiologiaa, yhtieskuntapolitiikkaa, filosofiaa ja psykologiaa sekä venäjän kieltä, johon sain myös sivuaineoikeuden.  Sitten vuonna 1993 jätin yliopisto-opinnot rahoittajan (KELA) painostuksesta ja päätin hankkia ensin käytännön ammatin eli virallistaa tietokonetaitoni.  Silloin alan töitä sai melkein jo sillä, että osasi käyttää tietokonetta eli ei pelännt sitä.
 

Pietarissa kävin usein 1990-luvulla. Siellä kävin myös virtuaalisesti puhelinverrkoa pitkin paikallisiin BBS-järjestelmiin.

Minä päätin yhdistää tietokoneet ja venäjän kielen. Niistä tulikin sitten leipäpuuni 1990-luvulla.  Silloin kyrillisten merkkien tuottaminen skandinaavisten ja kielitieteen erikoismerkkien ohella oli haastava urakka työpaikassani Slaavilaisten kielten laitoksella.  Myös ihan perustason tuki työllisti. Silloisia asikkaitani olivat mm. opiskelijat Anni Sinnemäki ja Jussi Halla-aho. Sain jopa olla todistamassa viimeksi mainitun aatteellisen kääntymyksensä ensiaskeleita.


En voi sanoa olleeni hyvä tai lahajakas, en ainakaan teknisesti, puhumattakaan siitä, että olisin ollut sitä matemaattisesti. Vahvuuteni tuolla alalla oli ennen kaikkea sosiaalisuus: halu auttaa ihmisiä. 
Se pääsi oikeuksiinsa Kansainvälisen henkilövaihdon keskuksessa (CIMO) vuosina 1999 - 2000. Sen jälkeen yritysmaailma olikin ihan toista maata, enkä pärjännyt siellä millään lailla mainiosti, mutta olin vain onnekas. Niinpä työ vei minut Suomesta Singaporeen vuonna 2002. Niistä ajoista olenkin kertonut aiemmin tässsä blogissa.    

Mutta siis aviovoimistelua, sudokujen ja ristikoiden korviketta, ehkä myös ajantappoa. Ainakin jos tuo kaikki otettaisiin pois, saattaisi tulla niinsanotusti aika pitkäksi. Muistan että sellaista sattui silloin ennen kuin olin hankkinut ensimmäisen tietokoneeni. 

    xxxxx

Fruitaristin kuolema 

Mietin, että pitäisikö hakukoneille tarjota vielä raflaavampaa otsikkoa: esim. Vegaanin kuolema.


Kuulin siitä vasta nyt, koolemasta, joka sattui vanhoilla kotikulmillani Australiassa, Queenslandin osavaltiossa Cairnsin kaupungissa yli puoli vuotta sitten.  Hän oli Facebook-kaverini, jonka olin tavannut Cairnsissa siellä viimeksi käydessäni elokuun alussa 2013. En siis tuntenut häntä enkä ollut kuullutkaan hänestä silloin kun asuin siellä vuodesta 2005 vuoteen 2009.

Facebook-kirjoitusten tietojen mukaan Robert oli kuollut 75-vuotiaana kuivapaaston seurauksena.  Hänen munaisensa olivat pettäneet ensin, sitten sydän. Hän oli vajonnut tajuttomuuteen, josta ei ollut lääkärien mukaan enää toivoa parantua, joten hänet oli irrotettu letkuista lokakuun lopulla 2019.  Hänen Facebook-profiilinsa näkyy poistetun sen jälkeen kun sitä viimeksi katsoin muutama päivä sitten, joten yksttyskohtia en voi katsoa.

Terveysguru, kiropraktikko Dr. Robert Lockhart, hänet tapasin paikallisten vegaanien kommuunissa, vanhassa talossa järjestetyissä bileissä, jotka osoittautuivat fruitaristien tapaamiseksi: ei alkoholia, ei huumeita, ei tupakkaan, vain hedelmiä.  Minä kävin siellä tarkoituksenani tutkailla,  löytyisikkö sieltä kimppakämppää, johon voisin ehkä asettua asumaan joksikin aikaa.  Cairnsissa asuivat entinen vaimoni Nancy sekä neljä kissamme ja kaksi koiraamme, joiden lähellä halusin olla, etenkin Singaporessa Nancyltä adoptoimani Kitti-kissan lähellä, joka oli sairas ja jo yli 10-vuotias.  En sitten löytänyt sieltä sopivaa ausinpaikkaa, en myöskään ylhäältä vuorilta Kurandasta. Niinpä sitten lähdin seudulta kävelemään kohti etelää.






Vuosi 2013, silloin en kirjoittanut blogiini kovin ahkerasti vaan kerroin elämästäni lähinnä Facebookissa sekä Soundcloud-palvelun ääniblogissa. Tamnikuussa palasin Taiwanista Singaporen kautta Sydneyyn. Sieltä lähdin maaliskuun alussa pyöräilemään kohti etelää: Melbournea ja Adelaidea, ehkä myös Tasmaniaa. Matkan aluksi olin kuolla kaaduttuani autojen eteen vilkkaasti liikennöidyllä tiellä. Selvisin säikähdyksellä ja pääsin kuuden viikon päästä Adelaideen, jonne jätin pyöräni uuden ystäväni Frazerin vegaaniparatiisiin (Eden Sanctuary).

Olin tuon kulkurielämäni aikana tavannut monta hänen kaltaistaan "gurua" tai itsensä joksikin opettajaksi, esikuvaksi kokemaa ja jonkin verran myös muiden seuraamaa ihmistä.


Taiwanissa olin joulu-tammikuussa viettänyta kuusi viikkoa Manner-Kiinasta kotoisin olevan anisen luona, en rakastajana vaan perhemajoituksen asikkaana. Hän oli valaistunut teeseremonioiden ja henkisen hyvinvoinnin harjoittaja: meditaatiota, itseään muksivaa hierontaa, positiivisuta... Hänen luonaan maaseudulla minusta tuli hoikempi, energisempi, hyvinvoivampi, iloisempi. Seuraava vierailu hänen luokseen tapahtui muuten joulukuussa 2019, ja se olikin viimeinen ulkomaanmatkani ennen kornnaepidemian puhkeamista.


Sitten Sydenyyn saavuttuani osallistuin hyväntekeväisyysillalliselle sekä juoksutapahtumaan, jotka tukivat iäkästä pariskuntaa, joka aloitti vuoden kestävän projektinsa, jonka aikana he juoksivat maratonin joka päivä tuon vuoden aikana ja nauttivat vain raakaravintoa.  Projekti onnistui ja siitä puhuttiinkin aika tavalla:  Running Raw Around Australia. (video)

Heiädn sanomansa oli, että raakaravinto on tervelllistä ja voimaannuttavaa, ja sen avulla voi jopa parantua syövästä niin kuin Janette oli tehnyt.

Minä sain heiltä ajatuksen lähteä kiertämään Australiaa: en toki juosten, mutta ehkä polkupörällä tai kävelleen. Niinpä teinkin tuon vuoden aikana molemmat.
  Ennen sitä kävin kuitenkin Suomessa ja muualla Euroopassa. Vuotta aiemmin, touko-kesäkuussa 2012 olin tehnyt Suomen-matkan liki kymmenen vuoden tauon jälkeen  Se oli todella positiivinen kokemus, joten päätin uusia matkan tänäkin vuonna. Päätin tehdä sen taas samaan aikaan eli keväällä, toukokuussa.  Tosin tällä kertaa päätin matkustaa myös muualla Euroopassa, erityisesti Balkanilla ja muualla Itä-Euroopassa. Ehkäpä sieltä löytyisi minulle uusi koti.




Tuon kuuden viikon pyöräretken aikana harkitsin, että jatkaisinko pyöräillen myös Euroopassa. Päätin että en, koska siellä on huomattavasti villkkaampia teitä ja myös vähemmän metsiä, joissa voisi yöpyä teltassa.


Niinpä sitten jätin pyöräni Frazerille sillä optiolla, että saisin sen takaisin, jos palaisin hänen luokseen. Sillä välin hän ja vieraansa saavat käyttää sitä. Sivulaukkuineni ja muine varusteineni sitten lensin Adelaidesta Sydneyn kautta Suomeen China Southern Airlinesilla, pieni välipysähdys Kiinan Guangzhoussa.

 
Suomessa minulle järjestettiin pieni syntymäpäiväjuhla vähän ennnakkoon. Elokuussa täyttäisin 50 vuotta.  Olin päättänyt ja hankkinut itselleni lahjankin. Perheenjäsenet osallistuivat siihen. Minulle oli saapunut Hollannista Radical Design-yhtiön valmistama kävelykärry Wheelie, hinta silloin liki 800 euroa lisävarusteineen.




Tämä kärry oli maktakumppanini seuraavien vuosien aikana. Pidempiä polkupyöräreissujakin tuli tehnyt pari: vuosina 2015 ja 2016 Suomessa.



  Kärryä on kuljetettu myös polkupyrän ja mopon takana peräkärrynä. Sellaisessa käytössä se oli myös kesän 2016 pyörämatkalla Joensuusta Alajärvelle.

Ukrainan- ja Suomen-reissuilla vuonna 2017 kävelykärry odotti paluutani täällä Vietnamissa. Se on vieläkin tallella ja suhteellisen kelvossa kunnossa. Olen ajatellut tehdä siitä lastenrattat.




Ukrainassa en käynyt vielä vuonna 2013, en uskaltanut. Silloin olivat Kiovan Maidan-aukion mielenosoitukset ja niihin liittyvät kuolleet esillä mediassa. Ukrainan voro oli sitten vasta vuonna 2015 kun matkasin Euroopan halki Turkista Puolaan ja sieltä lentäen Suomeen.

Tämän, vuoden 2013 reissun aloitin matkaamalla laivvalla Helsingistä Tallinnaan. Sieltä jatkoimme kaverini kanssa Kuresaareen Saarenmaalle. Siellä vietin vajaan viikon verran kunnes matkasin itsekseni Tarttoon ja lähdin kävelemään kohti Latviaa.

Seuraavaan kahden kuukauden aikana kiiruhdin monen maan ja kaupungin halki. Kaikkea tapahtunutta en edes muista.
     
Tartosta koti Latviaa kävellessäni yövyin metsässä. Seuraavana aamuna minut yllätti raju ukkoskuuro, jonka yksi salamoista poltti lähelläni olleen muuntajan. Läpimärkänä ja pelästyneenä yritin liftata - tuloksetta. Sain kuitenkin otettua bussin Valgaan, josta otin junan Latvian Riigaan. Junaa odotellessani kävin läheisessä kyläkaupassa ostamassa syötävää. Sieltä löytyi tarjouksessa olleita vihreitä kuulia, joten lounaani koostui niistä ja limsasta.

Riiassa olin käynyt jo vuonna 1999, kun olimme työpaikkani Cimon pourkan kanssa tehneet sinne kesäretken.
 

Paikalliset kielet, sohvasurffauksen (Couchsurfing) kautta tavatut ihmiset, eritoten tytöt, keväinen luonto, vegaaniruka olivat matkallani kiinnosuksen kohteita. Toivon, että kohtalo johtaisi tielleni jotain, mikä pysäyttäisi minut ja saisi jäämään, näyttäisi uuden suunnan elämälleni.

 

Jatkoin Riiasta pikavauhtia Liettuan Vilnaan ja sieltä Puolan Varsovaan, jossa pysähdyin ainakin yhdeksi yöksi. Yöhvyin yleensä edullisessa hostellissa.
    Se oli aika hätäistä ja tempoilevaa matkustelua, ihmeen odottelua, tai ainakin jonkin merkin, naisen, joka saisi minut jäämään, tai paikan tai molemmat. Olin eronnut Nancystä jo kolme vuotta aiemmin ja toivoin kuumeisesti löytäväni jotain mikä saisi minut asettumaan.



Sellaista ei löynyt, joten palasin Australiaan heinäkuussa, ja palasin siksikin, että eläkkeen maksaminen olisi loppunut, jos olisin viipynyt poissa maasta enemmän kuin kolme kuukautta. Aikaraja supoistui sitten kahteen heti palattuan, mutta nyt myös annettiin viranomaisille harkintavalta asiassa, ja muissa maissa syntyneet, pysyvästi työkyvyttömät saattoivat saada luvan poistua maasta niin pitkäksi aikaa kuin haluavat.  Minä anoin sellaista poikkeuslupaa ja sainkin sen yllättävän helpolla. 

Sitä en vielä tiennyt ollessani Cairnsissa. Kävin vanhassa kodissamme, näin Nancyn ja tapasin eläimet: kissat olivat kaikki vielä hengissä: Kitti, Lolita, Spartacus ja Misu. Myös koirat Bluey ja Sumi, jotka nekin tunsivat minut. Oli myös uusi koira Foxy, joka oli kaveri kaikkien kanssa. 

 

Yirtin etsiä sieltä asuinyhteisöä, joho olisin voinut jjäädä asumaan. Siinä tarkoituksessa vierailin myös vegaanien talossa hedelmäbileissä, joissa olivat myös Robert Lockhardt ja hänen Filipppiineiltä kotoisin oleva vaimonsa. He olivat paikalla ainoat, joiden kanssa oli mukava jutella ja joiden kanssa ystävystyin. Vegaanikommuuniin liittymisestä ei ollut edes puhetta. Kukaan ei sellaista mahdollisuutta edes tarjonnut, enkä muista kysyinkö edes. 

 

 

En viihtynyt Carinsissa, levottomuus ei kadonnut. Niinpä päätin lähteä kävellen kohti etelää.  Ennen lähtöäni ystäväni ja entinen työkavernini tsekkiläinen Albert näytti minulle kävelyeitin entisen taloni tienoilta kohti ylhäällä vuorella sijainnutta Kurandaa. 


Ne vuoret, joskus jopa Kurandan valojen kajo, näkyivät meidän talollemme Caravonican kaupinginosassa Carramar Crescent-kadulle.  Yirtin siellä asuessamme pari kertaa löytää sen kävelyrietin alun, mutta sitä ei ollut merkitty hyvin, ja se oli kaiken lisäksi virallsiesti suljetty hirmumyrsky Larryn tekemien tuhojen takia.  Nyt Albert käytti Googela parempaa navigaattoriohjelmistoa, jonka avulla hän pystyi löytämään sen polun alkupisteen ja pitämään meidät oikealla tiellä. 

 

 

Kurandassa leiriydyin Granite Gorge kansallispuiston lähes ilmaiselle leiripaikalle  muutamanksi päiväksi: syöttelin wallabeja, pieniä kengurueläimiä, kuutbtelin äänikirjoja, uin purossa ja vain lepäsin viileähkössä ilmassa.   Sitten lähdin kävelemään kohtei etelää: ensin alas vuorta kohti mission beachia ja Towsvilleä. 

 

 

Kävelin pitkin teitä kärryäni työnnellen, eninnäkseen maan suurimman valtatien reunaa. Yövyin joko metsissä, peltojen reunoilla tai leirintäalueilla.  Välillä istuin autossa, sitten parin kuukauden kuluttua jopa junassakin, mutta tuli niiden viiden kuukauden aikana käveltyäkin varmaan muutama tuhat kilometriä. 

 

Ehkä vähän ennen tai jälkeen 50-vuotispäiväni sain tiedän, että minun ei enää tarvitse pysyä Australiassa saadakseni tk-eläkkeeni vaan olen vapaa lähtemään, myös tulemaan takaisin, jos siltä tuntuu. Tosin virkailijan puheesta ymmärsin sen, että tarkoitus olisi nimenomaan se, että lähtisin. Syynä siihen oli epäilemättä se, etten olisi maassa kuormittamassa sosiaali- ja terveyspalveluja. 

 

 

Tämä oli minun  viidenkympin villitykseni, synttärijuhlani.  Aurinkopaneeleista sain virtaa puhelimeen ja mp3-soittimeen, jolla kuuntelin äänikirjoja suomeksi.   Kaikenlaista Australiaa sain nähdä: myös tuttuja paikkoja: Inghan, Townsville, Woodstock, Brisbane, Sydney, Melbourne. Sitten joulukuun vietin Tasmaniassa. Sieltä palasin ihan vuoden viimeisinä tunteina Melbrouneen, jossa vietin pari viikkoa ennen kuin lähdin maasta lentämällä ensin Malesian Kota Kinabaluun. 

 

Raimo Häyrinen kuollut 

Vuonna 1975 minä oli 11-12 -vuotias Asuimme äidin, isäpuolen ja sisarusten kanssa omakotitalossa Perttelin Kiavolassa. Kaikilla ei ollut omaa huonetta, mutta minulla oli. Se oli kellarissa oleva takkahuone erillään muista, pannuhuoneen vieressä. Isäpuoli oli remontoinut talon sen jälkeen kun se oli ostettu äidin ja isäuoli-Matin avioiduttua vuonna 1973 kesällä ja meidän muutettuamme omaan taloon. Muutto tapahtui Inkreeltä Kaivolaan. Samalla tuli eteen myös koulun vaihto.

Vuonna 1975 isäpuoleni kanssa Tammisaaressa.

Usein en vaivautunut kuoulun jälkeen nousemaan huoneestani olohuoneeseen katsomaan televisiota muiden kanssa vaan kuuntelin itsekseni radiota. Olin ostanut isäpuoleltani vnahan matkardion. Ulos sitä ei uskaltanut viedä muuta kuin omalle pihalle, sillä radion kuunteluun tarvittiin tolloin radiolupa.

 

Silloin ei radiossa ollut läheskään niin paljoa kuunneltavaa kuin nykyään eivätkä puheohjelmat olleet mitä-sylki-suuhun-tuo-tyyppistä lätinää vaan useimmiten rauhallisempia ja paremmin suunniteltuja, jopa käsikirjoitettuja.  No, jääkiekkoselostukset ja muut urheiluselostukset olivat tietyti vauhdikkaista ja niissä puhuttiin "mitä sylki suuhun tuo".  Raimo Häyrisellä se toi suuhun jotain todella kuuntelemisen arvoista. Erityisesti jääkiekkoselostukset ovat jääneet mieleeni ja niistä Häyrisen värikäs kieli. 

 

Sitten paljon myöhemiiin, kun Häyrinen oli jo eläkkeellä, olin kerran Helsingin Hakaniemessä lounaalla työkavereittenii kanssa. Vuosti oli 2000 ja paikka Marco Polo, Juttutuvan parempi puoli. Siellä hätkähdin yhtäkkiä kun jostain alkoi kuulua Häyrisen ääni ja varsin kovalla vielä. Sittent uli näkyviin itse mieskin. Hän selitti jotain jollekullke vähän kauempana istuvalle. 

Toinen vastaava kokemus sattui Helsingin kadulla, olisiko ollut Pikku-Robertinkadulla vuonna 2012. Silloin istuin siellä penkillä ja jostain sisäpihalta tai ikkunasta kuului Häyrisen ääni. 

 

 

Siitä luin Facebookissa hänen kumppaninsa kertomana. Oli mies mennyt syövän uuvuttamana. Ei me kovin läheisiä oltu, mutta tuttuja kuitenkin: tavattu useammnkin kerran 1980-luvulla, jolloin Jallu mm. soitti Tunnelbana Bröder-yhtyessä Tero Intosen ja Vesa Niirasen kanssa. Vesankin kanssa oltiin tuttuja ja sain kuulla hänen kuolemastaan Suomen-vierailullaani vuonna 2012. Vesa oli kuollut kolmea vuotta aikaisemmin ikävissä olosuhteissa.  Sittemmin Jallu kunnostauti eritoten raggae-piireissä, mutta kyllä hän mm. esiintyi yhdessä Rölli-elokuvassakin.